Meningeooman matkassa

Elän kahta ajanjaksoa päässäni vuorotellen. Aika ennen leikkausta ja aika sen jälkeen. Olen kovasti yrittänyt työstää sitä kaikkea jota jouduin kokemaan vaikka en kyseisiä kokemuksia pyytänyt. Kukapa haluaisi elämäänsä tauotetuksi ilman omaa lupaansa? En minä ainakaan.  Selasin tässä omakantaani läpi yksi päivä. Ennen leikkausta minulla oli noin 20kpl terveyskeskus/päivystys käyntiä. Se kertonee jotain siitä kuinka kipeä oikeasti olin. Leikkauksen jälkeen juoksin harva se viikko ensiavussa haava kivun vuoksi ja olin toistamiseen Neurokirurgian vuodeosastolla, kivunhoidossa.  Siellä ollessani minulle kokeiltiin todella laajalti kipulääkkeitä, kuten Oxynorm, Arcoxia, Panadol+Burana, Tarqiniq. Haava kipu kesti todella kauan ja kivun väistyttyä luulin elämäni palaavan jälleen normaaliksi.  Olin täydellisen valmis palaamaan kouluun, tekemään rakastamaan asiaa.  Ostin opintolainasta kalliit kokkivaatteet, Victorinoxin veitsisetin, koulurepun sekä muita t...

Saavuin leikkausta edeltävänä iltana äitini ja isäpuoleni luokse, Sairaala kassi valmiiksi pakattuna. Olin kirjoittanut varmuuden vuoksi lapsilleni jäähyväiset kirjeen jonka sijaisäiti lukisi jos kuolisinkin leikkauspöydälle.  Kela taksi kuljetti äitini ja minut Töölön sairaalalle. Kellon lyödessä vaille seitsemän aamulla astuin ovista sisään, epävarmana elämäni jatkosta.  Ensin tieni vei sovittuihin verikokeisiin, jossa selvitettiin veriryhmäni mahdollista verensiirto tarvetta varten.  Kävelin luottavaisin mielin kohti tuttua monitoimipoliklinikkaa. Ilmoittauduin luukulle ja sitten alkoi odottaminen.  Soitin myös biologiselle isälleni mutta hän oli menossa töihin eikä ehtinyt tai halunnut jutella. Onneksi silti kuulin hänen äänensä.  Siihen aikaan minulla oli oma whatsapp ryhmä johon ahkerasti kirjoittelin tuntemuksiani.  Tuntui hyvältä että sain purkaa tuntojani ennen suurta ja toisaalta myös pelottavaa hetkeäni.  Olin edellisinä viikkoina...

Töölön sairaala sijaitsee kauniilla puistomaisella alueella, hieman piilossa. Maisema toimii rauhoittavana elementtinä, ainakin minulle.  Muistan kuinka jännitys valtasi sydämeni ja olin hieman levoton istuessani Monitoimipoliklinikka 1:en odotustilassa. Yritin keskittyä telkkarin katsomiseen, huonoin tuloksin.  Pian nimeäni huudettiin ja menin huoneeseen numero 4. Ensin oli vuorossa sairaanhoitajan tapaaminen. Kävimme läpi leikkauksessa tarvittavat esitiedot, painon, pituuden ja lääkitykseni.  Huomasin kuinka lista pieneni, olin päässyt epilepsia lääkityksestäni eroon, samoin Tramal vieroitus onnistui.  Painoni oli aivan alakanttiin lomakkeessa. Kerroin sairaanhoitajalle kuinka kortisoni oli lisännyt ruokahaluani ja syömisestä oli tullut melkein pakkomielle.  Sairaanhoitaja oli todella sydämellinen.  Seuraavana vuorossa oli odotetuin hetki, - leikkaavan neurokirurgin tapaaminen. Olin ennen esikäyntiä kolunnut Googlen läpi löytääkseni jonkun h...

Olen viime aikoina ollut todella passiivinen blogini suhteen. Olen joutunut miettimään elämääni todella syvällisellä tasolla. Elämääni ja ihmissuhteitani. Terveyttäni sekä voimavarojani. Voin kertoa, että mitä lähemmäs annettu leikkausaika tulee, sitä epäilevämmäksi käyn sinne pääsyn suhteen. Minulla oli useamman viikon haavahoito ja se otti todella koville monellakin tapaa. Kaikki lähti yhdestä pienestä nuppineulan kokoisesta paiseesta, jonka huomasin Maaliskuussa ollessani yhdessä kuntoutussairaalassa.  Mainitsin sen osaston lääkärille asiasta, joka määräsi siihen vain Fucidin voidetta, ihoni muuttui lilaksi jpten lopetin voiteen käytön. Huhtikuun lopulla huomasin paiseen kasvaneen salakavalasti aivan järkyttävän suureksi ja lopulta se puhkesi. Lopulta se avattiin kunnolla terveysasemalla ja sain viikon antibioottikuurin, sekä tiedon että tulisin käymään haavahoidossa joka päivä useamman viikon ajan. "Et ole helvetti tosissasi?!" Oli ensimmäinen lauseeni kun tästä ...

Romahdan henkisesti kuultuani juuri lisää huonoja uutisia. Mun ensimmäinen ajatus oli ihan puhtaasti ja selkeällä suomen kielellä "Et oo vittu tosissas? Että tääkin vielä? Ei vittu voi olla enää todellista..." Jep. Kylläpä vaan, yhtä todellista kuin se, että joku vetää sua turpaan keskellä kaunista päivää, ilman mitään syytä. Istun siis terveysaseman edessä, penkillä, ja olen juuri saanut kuulla että ihonalainen infektioni sitoo minut tähän kaupunkiin seuraavat 1,5-2 kuukautta. Joudun käymään haavahoidossa omalla terveysasemallani joka toinen päivä, lisäksi viikonloppuisin kaupungin sairaalassa.  Ei tässä vielä kaikki. Tämähän tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että minun suihkukäyntini ovat kellotettuja seuraavat 2kk.  Suihkuun pääsen vain ja ainoastaan haavanhoito aamuina, juuri ennenkuin lähden terveyasemalle. Luonnollisestikaan en saa uida, saatika saunoa. Hyvästit siis niillekin. Tämän olisin kestänyt.  Lisää tähän vielä rehellinen seksi kielto...

Katseeni kääntyy vanhaan puhelimeeni, jonka olen juuri löytänyt etsiessäni jotain aivan muuta. Mielenkiintoni herää, olihan puhelin minulla mukana Portugalissa joulukuun aikoihin. Siitä hävisi siellä ollessa sim kortin kotelo ja siihen jäi sen puhelimen käyttö. Avaan puhelimen selatakseni ensimmäiseksi kaikki kuvat. Sitten vuorossa ovat yvteystiedot. ... Hengitykseni melkein pysähtyy ... Siinä se on. Näytöllä lukee hänen nimensä. Selkeästi ja suomeksi. Tunnen kuinka sydämeni muljahtaa, ja tuijotan vain yhteystietoon liitettyä kuvaa hänestä.  Nopeasti kasaan itseni ja hajonneet ajatukseni, todeten itselleni että antaa olla vain, en minä häntä enää tahdo elämääni. Suljen siis puhelimen lopulta aivan yhtä nopeasti, kuin mitä avasinkin. Jatkan etsimistä, enkä löydä etsimääni asiaa mistään. Noin viikkoa, ehkä puoltatoista myöhemmin herään eräänä aamuna, selkeästi kevättä rinnuksissani, jokin outo tunne sisimmässäni.  Saan ikäänkuin jonkinlaisen ahaa-e...

Minä pelkään. Vapisen sisäisesti kuin myrskytuulen runtelema koivu. En kestä sitä sisäistä pelkoa ja väkisin esiin tunkevaa ajatusta tulevasta leikkauksesta. Faktahan on se, että leikkaus on tulossa vaikka en sitä suostuisi juuri ajattelemaan. Ja kyllä. Itsekin toivon sen päivän koittavan pian, kun pääsen tästä kasvaimesta eroon. Tahdon pian kirjoittaa että kasvain on poistettu. Vielä parempi, jos voisin samaan postaukseen kirjoittaa, kuinka patologi on vahvistanut kasvaimen täydellisen hyvänlaatuiseksi. Pelko. Se jäytää minua sekä sisältä, että jollain tapaa ulkoakin. Pelko leikkauksen onnistumisesta taikka sen mahdollisista komplikaatioista. Leikkauksessa poistetaan päästäni yksi luu, jotta kasvaimeen päästään "käsiksi". Siinä tulee ensimmäinen haaste leikkauksen lopussa. Luu pitää saada takaisin paikoilleen. On olemassa muitakin riskejä. Prosentuaalisesti ne on minulle lueteltu. Yksi isoin on vasemman silmän näkökentän pysyvä rajoittuminen ...

  Mun on ollut alusta asti "helppo" valita, miten suhtaudun aivokammiossani lilluvaan vip- vieraaseen. Yritän löytää jokaisesta asiasta edes jotain positiivista. Mulla kun on se surullisen kuuluisa otsa leimassa, joka on näkymätön teille, mutta näkyvä lääkäreille, jotka pääsee omakantani ihmeelliseen maailmaan.  Olen entinen mielenterveys potilas. Painosanalla E.N.T.I.N.E.N.   Ja kyllä. Psyykettäni, sitä on toden totta spekuloitu ja analysoitu jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta aina Atlantin valtamerestä lähtien, aina Pohjoisen kylmyyteen päättyen. Ai että mua kyllästyttää. Miksi he ei kuuntele kun sanon osaavani pyytää psyykkistä tukea jos koen sitä ihan OIKEASTI tarvitsevani? Osaan, minä todellakin kykenen myöntämään itselleni jos en selviä psyykkeeni kanssa yksin tai läheisteni avulla.   Kasvain on herättänyt mun sisimmässä vaikka minkälaisia tunteita ja ajatuksia. Olen joutunut pakon edestä käymään löytöretkellä sisimmässäni ja tutkimusmatkan aja...

Herään oven kolahdukseen tai johonkin ja henkeäni ahdistaa.  Painan hoitaja kutsua ja näen, kuinka kaksi hoitajaa pukevat suojavaatetusta päälleen. Tautinen. Tarttuva. Oloni on kuin spitaalisella.  En oikein itsekään vielä sisäistä mitä oikein on tapahtunut. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei todellakaan. A-influenssa. Mikä se edes on...? Joku helkkarin paha muoto normi flunssasta, näin taisin ajatella ensiavussa kun minulle kerrotiin testituloksesta. Tulen kuulema viettämään kosketuseristyksessä ainakin seuraavat neljä päivää. Minuun saa koskea, kunhan jokaisella on kertakäyttöiset muovihanskat sekä maski. Suonensisäisesti lääkettä, sekä mahdollisesti myös antibioottia. Näin taidettiin ensin ajatella. Rehellisesti sanottuna en muista enää kirjoitushetkellä paljoakaan ajastani siinä huoneessa.  Muistan vain sen järkyttävän tukalan olon jonka omasin joka ainoa päivä. Tuntui, ettei se kauhea tuskatila kehossani lopu koskaan. Menetin kaiken päälle pu...

  Skippaan suosiolla A-influenssa tekstin myöhemmäksi ja kirjoitan aiheesta, joka koskettaa minua tällä hetkellä enemmän.  En pysty kirjoittamaan aidosti, jos yritän luoda väkisin tekstiä aikajärjestyksessä. Kävin keskustelua parhaan ystäväni kanssa, onko blogini edettävä täydellisen hienosti ja hän sanoi, ettei kannata yrittää kirjoittaa jos joku aihe ei ole ajankohtainen juuri nyt.  Kuvat ovat otettu epileptisten kohtausten jälkeen.  Niin. Tämä todella pirullinen, silti niin opettavainen ja silmiä avaava vaiva tuntuu pahalta. Läsnä vaikken haluaisi. Tulee milloin haluaa, lupaa kysymättä varastaa yöuneni ja rasittaa kehoani.  Vihaan kouristus kohtauksia. Ne herättävät minussa silkkaa kauhua, väsymyksen ja pettymyksen lisäksi. Estolääkkeet tuntuvat olevan täysin turhia koska ne eivät vie kohtauksia pois. Ei.    Tämä kuva on otettu eilen. Kyllä. Kuvaan itseäni nykyään poikkeuksellisen paljon. Ihan vain siksi, että tahdon joskus katsoa ...

Lähdin Meilahden Kolmiosairaalasta 22.2.2019 kohti arkea, aivokasvain mukanani. Viikko sairauslomaa ja takaisin kouluun. Niinhän itse todella kuvittelin. Voi kun se olisikin mennyt niin. Helpolla olisin päässyt. Toisin kuitenkin kävi. Isäpuoleni haki minut sairaalalta noin klo 12 josta suuntasimme hoitamaan asioitani. Fiilis oli korkealla ja odotukset arkeen paluusta vieläkin korkeammalla. Kävimme apteekissa, syömässä, hoitamassa kauppa-asioitani sekä lataamassa sosiaaliviraston myöntämän viiden kuukauden uinti/sali kortin. Kävin hakemassa kotoani tykötarvikkeita, tarkoitukseni oli viettää sairauslomaviikko silloisen miesystäväni luona. Hän oli luvannut minulle "täysihoidon" viikonlopuksi. Isäpuoleni kyydissä ihmettelin suureen ääneen esimerkiksi liikennettä, ihmismäärää sekä kaupassa katsoin monttu auki sitä niin normaalia ihmisten kävelyä, kuinka he tekivät ostoksiaan kaikessa rauhassa, minun yrittäessä samalla pohtia mistä hyllyltä se basmatiriisi nyt oikein...

Saavuin Meilahteen 15.2.2019 ensiavun kautta, jossa kokeiltiin Fränkkilän tippaa. Vastetta sille ei saatu. Minut siirrettiin Kolmiosairaalan puolelle, neurologian vuodeosastolle K4A. Olisikohan kello ollut lähemmäs 03 yöllä, kun makasin sängyssä, potilaskuljettajan työntäessä minut osaston ovista sisään. Muistan hämärästi, kuinka taisin ajatella että minua oikeasti pelottaa. Tuntematon sairaala, yhdistettynä juuri saatuun tietoon kasvaimesta eivät olleet kovin hyvä yhdistelmä. Ei. Kivut joita tuloyönä taidettiin lääkitä suonensisäisesti pahensivat vain oloani, tehden näin kaikesta hyvinkin pelottavaa. Ymmärrettävästi en juurikaan muista ensimmäisistä päivistä osastolla juuri mitään, joten käytän apunani omakanta.fi palvelua luodakseni teille mahdollisimman todenmukaisen kuvan tapahtuneesta. Seuraava teksti on suoraan kopioitu omakannasta. Ajankohta 15.2.2019 - 22.2.2019 Palveluyksikkö HUS Diagnoosit R51.80 Päänsärky G43.0# Esioireeton migreeni (tavallinen ...