KAS VAIN, Minulla on kasvain!

 Mun on ollut alusta asti "helppo" valita, miten suhtaudun aivokammiossani lilluvaan vip- vieraaseen.
Yritän löytää jokaisesta asiasta edes jotain positiivista.
Mulla kun on se surullisen kuuluisa otsa leimassa, joka on näkymätön teille, mutta näkyvä lääkäreille, jotka pääsee omakantani ihmeelliseen maailmaan. 
Olen entinen mielenterveys potilas.
Painosanalla E.N.T.I.N.E.N.

 Ja kyllä. Psyykettäni, sitä on toden totta spekuloitu ja analysoitu jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta aina Atlantin valtamerestä lähtien, aina Pohjoisen kylmyyteen päättyen. Ai että mua kyllästyttää. Miksi he ei kuuntele kun sanon osaavani pyytää psyykkistä tukea jos koen sitä ihan OIKEASTI tarvitsevani? Osaan, minä todellakin kykenen myöntämään itselleni jos en selviä psyykkeeni kanssa yksin tai läheisteni avulla.

 Kasvain on herättänyt mun sisimmässä vaikka minkälaisia tunteita ja ajatuksia. Olen joutunut pakon edestä käymään löytöretkellä sisimmässäni ja tutkimusmatkan ajatuksiini esimerkiksi arvomaailman osalta. 
Se ei ole ollut aina niin helppoa ja mieluisaa, eikä ole jokaisella kerralla tuoottanut edes toivottua lopputulosta. Olen kuitenkin oppinut tosi tärkeitä asioita itsestäni. Puhumattakaan lähipiirin tärkeydestä, taikka uskollisuudesta ja aitoudesta.
Sanotaanko näin, että jyvät ovat erottuneet akanoista.
Moni on mut hyljännyt. Estänyt ihan yhtäkkiä whatsapissa ja yksikin laittoi vaan viestin, että elämässänsä liian monta liikkuva osaa joihin pitää nyt keskittyä.
Tämä joka mut ihan varoittamatta esti kaikkialla, kirjoitti muutamaa tuntia aikaisemmin kuinka minussa ei ole mitään vikaa ja että olen ihana.
Hmm... Näinköhän olen? 
Toisaalta mä ymmärrän. En ole rehellisesti sanottuna ollut aina kovin helposti lähestyttävä saatika tuettava. On siinä muutamat vittuperkeleet öisin mun ja läheisteni whatsapp- ryhmään kirjoitettu kun se viiltävä oikeanpuoleinen pääkipu on vallannut.

 Päällisinpuolin kuitenkin oon onnistunut säilyttämään mun tsempin. Itkenyt en ole montaakaan kertaa ja se jos joku on ihan tietoinen valinta. Mulla kun sattuu oikeesti käymään niin, että jos tän asian osalta annan itselleni luvan alkaa itkemään, niin siinä itketään sitten seuraavat kaksi tuntia. Ja ei, siinä ei itketä kasvainta kuin ihan alussa. Keskellä ja lopussa itkuun on tullut mukaan jopa seitsemän vuoden takaiset murheet ja mahdolliset traumat, ikävä ja tuska eri sioita kohtaan, katkeruus joitain asioita kohtaan, epävarmuus tulevasta, kaipuu normaaliin arkeen, kaikki mahdolliset ja mahdottomat pettymykset 30 vuoden ajalta ja kaikki muu mahdollinen patouma. Eli kröhöm.. Siinäpä olikin jo syytä, miksi olen tietoisesti valinnut muut keinot tunteideni purkamiseen. 

 Ulkonäköni, se on muuttunut. Olen melkeinp kautta-aikojen ollut ikäisiäni tukevampi tai jollain tavalla rotevampi. Ihan jo eskari iässä. Oli aika, jollpin olin hyvinkin hoikassa kunnossa, tosin silloinkin itseeni tyytymätön. Kertokaamulle, milloin nainen olisi täysin tyytyväinen omaan ulkonäköönsä? 
Yksi osa minussa on sellainen, johon olen melkeinpä poikkeuksetta ollut aina itsessäni hyvinkin tyytyväinen ja siksi juuri sen kehon osan radikaali muuttuminen on musertanut mua henkisesti todella paljon. Saanut itkemään lohdutonta itkua. 

KASVONI. 
NE OVAT MUUTTUNEET.
LEUKALINJANI ON HÄVINNYT KUIN PIERU SAHARAAN JA TILALLA ON PYÖREÄ PALLO. 
Se on asia josta en kertakaikkiaan meinaa päästä yli, en sitten millään.
Itketty on moneen kertaan juurikin ja vain muuttuneita kasvojani.
Ei, en tykkää enää meikataan samalla tavalla kuin ennen.
Kun en koe sen kaunistavan mua samalla tavalla kuin ennen.
Koska pallokasvot. 

Ja juu, tiedän. Tämä on vain väli-aikaista.
Jumalan kiitos niin onkin.
Joillekin saatan nyt esittäytyä todella pinnallisena jauhaessani blogissani kasvoistani.
Muttta kuulkaas kun mä haaveilen edelleen plus size mallin töistä.
Olisin päässyt erään arvostetun mallitoimiston kurssille ja sitä kautta listoille juurikkn mainos/xl-malliksi, mutta esteeksi muodostui kurssimaksu.
Olen kuulema edelleen tervetullut heidän kurssille kunhan saan rahat hommattua.
Tai ainakin olin jokunen kuukausi sitten.

 Suurta pohdintaa on myös pääni sisällä aiheuttanut se valtaisa pilleri määrä, jota joudun nielemään. Onko ne kaikki todella aivan pakollisen tarpeellisia?
Kuulema on.
Jokaikinen niistä on perusteltu minulle.
Ennen aivokasvaimen löytymistä söin kahta eri lääkettä, kahteen eri perussairauteen.
Nyt syön noiden kahden lisäksi vielä seitsemää eri muuta lääkettä.
Päivässä nielen siis yhdeksän eri pilleriä.

 Liikkumaan en edelleen juurikaan pysty, joten Klexane- napapikki menee vieläkin. 
Kovasti haluaisin kyetä liikkumaan, en vain kykene vaikka kuinka tahtotilaa riittäisi. 
Tuntuu ankealta. Koulua käydessäni parhaimpina päivinä kävelin keittiöiden välillä ja sen päivän keittiössä yhteensä lähemmäs seitsemän kilometriä. Siihen vielä vapaa-ajalla tapahtuva liikkuminen. Päivän päätteeksi kilometrejä saattoi olla kertynyt jopa 12km!!
Nyt pelkkä 100m ilman istumistaukoja on erävoitto.

 Ruoka. Se ihana intohimoni. Sen valmistaminen on jäänyt päällisinpuolin vain haaveeksi nykyään. 
Mutta täytyy kyllä kehua erään sairaalan ruokaa, se oli hyvää.
Tosin, siinä sairaalassa en enää ole.
Teen siitä paikasta oman postauksen, joka ilmestyy tämän postauksen jälkeen ja tulee olemaan todella pysäyttävä kuvaus, kuinka ihmisyys ja oikeudet omaan hoitoosi osallistumisestasi voidaan tänä päivänäkin meillä Suomessa viedä todella rajulla tavalla.
Eli kannattaa oikeasti seurailla blogiani.

 Arjen pienet ilot. Kynsienlakkaus. Sheivaus. Suihkussakäynti. Puhtaat hampaat. Kasvojen pesu.
Ne ovat asioita, joista olen alkanut aivan eri tavalla nauttimaan. Ennen niin itsestäänselvät "arjen rutiinit" ovatkin vaihtuneet ei-niin-itsestäänselviksi arjen luxus-hetkiksi.
Suihkukin voi kuulkaas viedä yllättävän paljon voimia, vaikka istuisit koko sen ajan.

 Matkani on vielä kesken. Jotenkin musta silti tuntuu, että ehkä tästä kuitenkin on jo ne syvimmät vedet käyty läpi. Tai ainakin just tänään, just nyt kun kelo on puoli viisi aamuyöllä niin uskallan taas olla toiveikas.
Kaikkihan voi muuttua ihan hetkessä, ja juurikin siksi en kauheasti uskalla enää unelmoida, vaikka mun varmasti pitäisienemmän uskaltaa, jotta en unohtaisi niitä unelmia joita haluaisin vielä saavuttaa.
Inhimillisesti kun ajattelette, niin ehkä ette itsekään tässä tilanteessa enää kauheasti unelmoisi muusta kuin leikkaukseen pääsystä mahdollisimman nopeasti sekä sen onnistumisesta ja nopeasta toipumisesta.

Mä en silti aio lopettaa taistelua kesken. 
En suostu pelkäämään.
En suostu luovuttamaan.
Oon tullut jo niin pitkän matkan ylipäänsä mun elämässä läpi vaikeiden ja haastavien aikojen, että luovuttaminen ei vaan enää kuulu mun vaihtoehtoihin, taikka se että suostuisin vaan pelkäämään päivästä toiseen ja miettimään lausetta "Entä jos..."

Ei.

Mä aion selvitä.