PELKO.

Minä pelkään.

Vapisen sisäisesti kuin myrskytuulen runtelema koivu.

En kestä sitä sisäistä pelkoa ja väkisin esiin tunkevaa ajatusta tulevasta leikkauksesta.

Faktahan on se, että leikkaus on tulossa vaikka en sitä suostuisi juuri ajattelemaan.

Ja kyllä. Itsekin toivon sen päivän koittavan pian, kun pääsen tästä kasvaimesta eroon.

Tahdon pian kirjoittaa että kasvain on poistettu. Vielä parempi, jos voisin samaan postaukseen kirjoittaa, kuinka patologi on vahvistanut kasvaimen täydellisen hyvänlaatuiseksi.

Pelko.

Se jäytää minua sekä sisältä, että jollain tapaa ulkoakin.

Pelko leikkauksen onnistumisesta taikka sen mahdollisista komplikaatioista.

Leikkauksessa poistetaan päästäni yksi luu, jotta kasvaimeen päästään "käsiksi".

Siinä tulee ensimmäinen haaste leikkauksen lopussa.

Luu pitää saada takaisin paikoilleen.

On olemassa muitakin riskejä.

Prosentuaalisesti ne on minulle lueteltu.

Yksi isoin on vasemman silmän näkökentän pysyvä rajoittuminen loppuiäkseni.

Kumma kyllä, se on riski joka minua ei juurikaan mietitytä taikka pelota.

Kait se johtuu siitä, että olen niin tottunut jo Helmikuun jälkeen siihen etten aina näe selkeästi. 

Yksi mikä minulle on kova paikka, on itse nukutus ja sitä edeltävät tuntemukset.

Se konkreettinen pelko, etten herää leikkauksesta.

Että menetän lapseni, etten enää näe heitä koskaan.

Etten saa toteutettua unelmaani keittiöpäällikön urasta sekä omasta ravintolastani.

Yksi unelmani on myös Plus Size- mallin ura.

On niin paljon asioita, joiden mahdollinen menettäminen konkretisoituu, mitä lähemmäs tavoiteaika tulee.

En ole aiemmin antanut mahdollisuutta itselleni edes pohtia tätä kaikkea pelkoon liittyvää tämänkään vertaa.

Yleensä jos päästän prosentinkin tulevasta leikkauksesta mieleeni, alan hajoilemaan samantien.

Tässä samalla kuuntelen Yö- Minne tuulet vie- kappaletta. 

Se on minulle sellainen biisi, jonka kautta saan kanavoitua tätä leikkaukseen liittyvää pelkoa jotenkin erityisellä tavalla ulos.

Kait se liittyy biisin erittäin syvällisiin sanoihin ja "Mitä tapahtuu, jos lähden, minne tuulet vie..." kohtaan, missä pohditaan elämän rajallisuutta.

Pelkojani voi lietsoa kokemus vuosien takaa liittyen nukutuksesta heräämiseen, joka tapahtui odotettua aikaisemmin.

Yhden toimenpiteen jälkeen, joka tehtiin nukutuksessa, heräsinkin jo leikkaussalissa.

Muistan vain kuinka pyrin yhtäkkiä istumaan, en saanut silmiäni auki, mutta kuulin kuinka minulle sanottiin etten saa nousta.

Lopulta minut "humautettiin" unten maille takaisin ja heräsin seuraavan kerran asianmukaisesti heräämössä.

On jotenkin myös riipaisevaa, että pelkoni eivät suinkaan lopu samalla kun leikkaus päättyy.

Edessä on vielä toipuminen, haavan parantuminen, fyysisen kunnon kohotus yms.

Ja paluu kouluun.

Onko se mahdollista tavoiteajassa?

Saanko pudotettua tarpeeksi painoa, jotta pystyn selkäni puolesta toimimaan normaalisti keittiössä?

Aion kyllä varmaankin aloittaa ensi viikolla uimahallissa käynnit, kerta sosiaalitoimi on myöntänyt minulle viiden kuukauden yhdistetyn uinti/salikortin. 

5kk alkaa ensimmäisestä leimauksesta, joten siksi olen harkinnut tarkkaan, milloin leimaan itseni sisään uimahalliin ekan kerran. 

Tosin minulla on tulossa viisaudenhampaan ja yhden paiseen poisto ihan lähiviikkoina, joten en tiedä pitäisikä aloittaa kunnonkohotus vasta niiden jälkeen.

Mitä olette mieltä?

Aloitanko sen viisi kuukautta vasta leikkauksen jälkeen?

Vai jo ennen sitä?

Kertokaa myös, jos teillä on jotain vinkkejä tähän leikkauspelon käsittelyyn?

Onko teidät leikattu, jos on, pelkäsittekö?

Jotenkin on vähän kevyempi olla kun saan kirjoittaa.

Pelko on vahva sana, mutta se on myös todella hyödyllinen, koska se auttaa käsittelemään syvällisemmällä tasolla asiouta ja tunnetiloja.

Kiitos kaikille jotka luitte tämän.

Toivon todella vinkkejä pelkojeni käsittelyyn.

Pitäisikö minun tehdä lista pre-operatiivista tapaamista varten? 

Tai näyttää tämä blogiteksti?

Onkohan jotain erityisen tärkeää, mitä kannattaisi kysyä leikkaavilta kirurgeilta ja anestesialääkäriltä?