Tämä hetki.

Katseeni kääntyy vanhaan puhelimeeni, jonka olen juuri löytänyt etsiessäni jotain aivan muuta.

Mielenkiintoni herää, olihan puhelin minulla mukana Portugalissa joulukuun aikoihin.

Siitä hävisi siellä ollessa sim kortin kotelo ja siihen jäi sen puhelimen käyttö.

Avaan puhelimen selatakseni ensimmäiseksi kaikki kuvat.

Sitten vuorossa ovat yvteystiedot.

... Hengitykseni melkein pysähtyy ...

Siinä se on. Näytöllä lukee hänen nimensä. Selkeästi ja suomeksi. Tunnen kuinka sydämeni muljahtaa, ja tuijotan vain yhteystietoon liitettyä kuvaa hänestä. 

Nopeasti kasaan itseni ja hajonneet ajatukseni, todeten itselleni että antaa olla vain, en minä häntä enää tahdo elämääni.

Suljen siis puhelimen lopulta aivan yhtä nopeasti, kuin mitä avasinkin.

Jatkan etsimistä, enkä löydä etsimääni asiaa mistään.

Noin viikkoa, ehkä puoltatoista myöhemmin herään eräänä aamuna, selkeästi kevättä rinnuksissani, jokin outo tunne sisimmässäni. 

Saan ikäänkuin jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

"Se puhelin! Siellä on hänen numeronsa! Missä hitossa se puhelin olikaan?!"

Alan kuin hukkuva konsanaan kaivaa esille kestokasseja joissa vanha puhelimeni voisi olla ja aikani etsittyä nostan sen käsiini, vapiseviin sellaisiin.

Järkeni taistelee sydäntäni vastaan.

Mieleni yrittää selkeästi estää minua, kun sydämeni tietää jo voittaneensa.

"Ei, et tee tätä. Älä edes aloita. Sinä et halua tätä. Kahdeksas kerta. Todella. Mieti nyt itsekin. Mitä muka edes kirjoittaisit hänelle? Hänellä on jo taatusti joku muu."

Kopioin numeron näytölleni, tallennan sen ja menen whatsappiin ottaakseni selville, onko hänen laittamat estot vielä kohdallani.

Eipä ole. Siitäkös minä innostun..

"Huomenta. 

Mitä sulle kuuluu?" 

Kyllä. Tuon kysymyksen kirjoitin muka sillä ajatuksella, että viattomasti tässä vain nyt kysyn kuulumisia, vaikka tiesin tasan tarkkaan syvällä sisimmässä itsekin mitä haluaisin ja mihin oikein pyrin. 

Yhdeksän piinaavan minuutin päästä kännykkäni tärisee. 

Luen näytöltä vastauksen. Tietenkin vastaan hänen samaiseen kysymykseen joka viestissä esitetään.

Tässä vaiheessa itse olin jo mielikuvissa matkalla hänen luokseen, halaamaan, suutelemaan ja vain epätoivoisen paljon toivomaan että voisimme ehkä vielä tapailla.

Viestittelemme päivän aikana suhteellisen ahkeraan ja yhdestä hänen viestistään käy selkeästi ilmi, ettei hän tahdokaan tavata kuin kerran, palauttaakseen hänen luokseen jäänyttä omaisuuttani.

Kuten moni voisi ehkä spekuloida jos en kirjoittaisi tämän enempää,- emme siis nähneet kuin kerran ja se siitä.

Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt.

Pian puhummekin jo puhelimessa ja vaihdamme kuulumisiamme, seuraavaksi soitamme videopuhelun ja totean hänelle ihan ääneen, ettei tämä ehkä kannattaisi, koska kumpikin varmaan sisimmässään tietää mihin tämä johtaa.

Ja kyllä, myös hänen silmistä näkee sen kaipauksen mitä on kokenut minua kohtaan.

Illalla olemmekin jo saman pöydän ääressä, hänen katsoessa minua, minun hermoillessa ja puhuessa jostain aivan epärelevantista asiasta, juomme oikeasti kahvia mutta emme kyllä kauaa.

"Jos tämä kerta on jo kahdeksas kerta kun tapaatte erojenne jälkeen, kyseessä on valinta."

Näin lausui viisas läheiseni ennenkuin tämä sydämeni valloittaja tuli luokseni.

Tuo lause pitää niin paikkaansa ja olenkin nyt kuluneen viikon aikana miettinyt, että niinhän se todella on ollut.

Täysin puhdas valinta kysymys oli jo silloin aiemmin olla poistamatta hänen numeroansa samalla kun löysin sen vanhasta puhelimestani, saatika se että laitoin sen ensimmäisen viestin kahden kuukauden tauon jälkeen. 

Minä en silti kadu valintaani.

Itseasiassa olen helskutin tyytyväinen että uskalsin kokeilla ja ylittää rajani.

Unohtamatta sitä että hän vastasi ja tuli luokseni.

Miettikää, varsinkin te naiset, miltä mahtaisi teistä tuntua kun ette ole kahteen kuukauteen kuulleet miespuoliselta mitään ulkonäköänne koskevia kehuja kasvotusten tai saaneet halata miestä, tuntea miehen kosketusta kehollanne.

Voitte vain kuvitella miltä kaikki tuo tuntuu, varsinkin sen jälkeen kun olette joutuneet hyväksymään liian lyhyessä ajassa radikaalisti muuttuneen ulkonäkönne koska ette pärjää ilman nestettä keräävää kortisonia.

Itseasiassa,- istun tätä kirjoittaessani hänen kotinsa sohvalla.

Hän on pitänyt huolen että tunnen oloni joka ainoa hereillä oleva hetki oloni huomioiduksi.

Se, mikä tästä kahdeksannesta kerrastamme tekee erikoisen on omat tunnetilani häntä kohtaan.

Sellainen outo, erilainen ja vahvempi kiintymyksen tunne tätä ihmistä kohtaan.

Joka kerta kun hän edes vilkaisee minua, saatika koskettaa, tunnen konkreettisesti kuinka vatsanpohjastani muljaisee.

Sitä ei ole ollut ennen.

Siksi itsekin ihmettelen mistä mahtaa nyt olla kyse?

Tämä hetki on todella kaunis.

Ainutlaatuisen koskettava sekä mieleenpainuva.

Enkä tahdo pilata sitä ajatuksillani mahdollisesta suhteesta ja sitoutumisesta ja spekuloida mikä voisi mennä tälläkin kertaa pieleen ja missä kohtaa se mahdollisesti tapahtuu sekä millä tavoin.

Ei.

Tällä kertaa haluan vain rauhassa nauttia näistä kauniista yhdessä vietetyistä hetkistä ja hengailla hänen kanssaan.

En ole vielä ainakaan itse valmis sitoutumaan.

Sairauteni, kasvain päässäni, vie todella paljon aikaa ajatuksistani ja arjestani.

En tahdo suunnitella juuro nyt oikein mitään vaikka haluaisinkin suunnitella jo kaiken.

Henkinen valmistautumiseni leikkaukseen on edelleen pahasti kesken, samoin muuttuneen ulkonäköni tuoma henkisen tason kipuilu on välillä hyvinkin voimakasta.

Ja eikö se kuuluisa lause menekin näin:

"Sinun täytyy ensin rakastaa itseäsi, jotta voit rakastaa toista."

Lapsiani kyllä rakastan, tottakai.

Häntä en vielä uskalla ääneen sanoa rakastavani, koska minulle sen lauseen sanominen merkitsee todella paljon.

Mielelläni jatkan tätä hengailua hänen kanssaan, muistaen kuitenkin että tulossa on isoja asioita omassa elämässäni jotka vievät todella runsaasti energiaani.

Silti, sydämeni on juuri nyt todella kiitollinen, todella onnellinen.

Tämä hetki, nämä tunteet.