Just do it!
Romahdan henkisesti kuultuani juuri lisää huonoja uutisia.
Mun ensimmäinen ajatus oli ihan puhtaasti ja selkeällä suomen kielellä
"Et oo vittu tosissas? Että tääkin vielä? Ei vittu voi olla enää todellista..."
Jep. Kylläpä vaan, yhtä todellista kuin se, että joku vetää sua turpaan keskellä kaunista päivää, ilman mitään syytä.
Istun siis terveysaseman edessä, penkillä, ja olen juuri saanut kuulla että ihonalainen infektioni sitoo minut tähän kaupunkiin seuraavat 1,5-2 kuukautta.
Joudun käymään haavahoidossa omalla terveysasemallani joka toinen päivä, lisäksi viikonloppuisin kaupungin sairaalassa.
Ei tässä vielä kaikki.
Tämähän tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että minun suihkukäyntini ovat kellotettuja seuraavat 2kk.
Suihkuun pääsen vain ja ainoastaan haavanhoito aamuina, juuri ennenkuin lähden terveyasemalle.
Luonnollisestikaan en saa uida, saatika saunoa. Hyvästit siis niillekin.
Tämän olisin kestänyt.
Lisää tähän vielä rehellinen seksi kielto sekä suurimpana helvettinä pääni sisällä:
Leikkaus mitä luultavammin siirtyy tämän vuoksi. He eivät leikkaa jos on olemassa pienikin infektioportti.
Kun miettii, että tämä olisi ollut vältettävissä JOS erään sairaalan lääkäri olisi jo silloin Maaliskuussa hoitanut paiseeni kunnolla.
Niinhän ei tietenkään tapahtunut vaan yhä tämä noita-akka kylvää tuhoa elämääni.
Kuten arvata saattaa, asia on sen verran suuriluontoinen etten ehkä päivässä, enkä parissa pysty jäsentelemään kyseistä asiaa.
Kovasti yritin eilen etsiä myös jotain positiivista. Löysinkin jotain.
Eipähän tarvitse miettiä että lähtisi extempore johonkin. Ei myöskään tarvitse enää miettiä jaksaako mennä suihkuun ja jos jaksaa, minä päivänä.
Ja kyllä, nyt koen oikeudekseni syödä kaikessa Jumalan rauhassa herkkuja ja paisua vielä vähän enemmän.
Ei sillä, että kyllä mä tiedostan ettei se kannata. Sairaanhoitaja sanoi kuitenkin että painoni pudotus tulee sitten ajallaan.
Viisaasti sanottu.
Mutta kylläpäs mua vituttaa.
Vituttaa niin etten nukuttua saa. Harmittaa, turhauttaa, vähän ehkä jopa huvittaa.
Kuvitelkaa oikeesti tää kaikki omalle kohdallenne.
Olin tänään meinannut vihdoinkin lähteä mun kummitädin luokse kyläilemään viikoksi. Sitäkin oltiin erittäin tarkkaan mietitty, suunniteltu ja pohdittu.
Ja vitut. Siinä meni sekin. Haaveet paikkakunnan vaihdoksesta EDES viikoksi vilisi ohitseni kuin idän pikajuna, viheltämättä taikka pysähtymättä kohdallani.
Mahtoi ne ohikulkijat ihmetellä kun nuori aikuinen nainen itkee keskellä kirkasta päivää hokien vaan "Voi vitun vittu ja perkeleen helvetti."
Näin aikuisten oikeesti, olen todella väsynyt saamaan enää yhtään lisää huonoja uutisia.
En vaan oikein ymmärrä, missä kulkee se raja ettei yhdelle ihmiselle enää anneta enempää taakkaa ja murhetta kannettavaksi. Vai onko sellaista edes olemassa?
Itse olen ihmistyyppinä sellainen että reagoin stressiin valvomalla.
Kello on siis 03:51 ja pohdin ongelmiani. Herätyskelloni on soimassa kahden tunnin päästä jotta ehdin sinne suihkuun ajoissa.
Pahoittelen jos tämänkertainen postaukseni on hieman sekava sisällöltään.
Yritän jäsennellä ajatuksiani kirjoittamalla joten aihe voi hypätä ninjasta äiti Teresaan yhden lauseen aikana tuhat kertaa.
Olen pohtinut, että olenko mä liian katkera taikka liian negatiivinen persoona tän kaiken paskani keskellä?
Keskitynkö liikaa siihen mikä on huonosti sen sijaan että etsisin tietoisesti enemmän positiivista elämäntilanteestani?
Pitäisikö minun hymyillä enemmän sen kaiken itkun sijaan?
Ehkäpä vastaan itse.
Ei.
En ole liian katkera, en liian negatiivinen enkä keskity liikaa huonosti oleviin asioihin.
Hymyilläkään mun ei tarvitse jos en siihen kykene.
Maailma näyttää mulle just nyt karvaisinta persettään ja mun tekisi mieli lyödä sitä karvakasaa pesäpallomailalla suoraan lihakseen.
Niin ettei sitä karvapersettä näkyisi enää ikinä.
En vaan voi tehdä niin. Mun on aivan pakko hyväksyä tämä muuttunut "arki" ja sen tuomat uudet pakotteet ja haasteet. Menen siis uskollisesti terveysasemalle makoilemaan joka toinen päivä toivoen salaa että leikkaukseni viivästyy luonnollisesti sen verran kuin haavan paranemiseen menee.
Vitut mä edes olisi halunnut uidakaan, saunasta ja seksistä puhumattakaan.
Kuka tarvitsee seksiä kun voi kirjoittaa blogia?
Kenen iho edes kestäisi uintia kun tavoitteena on pudottaa nää valtaisat 19kg?
Kenen lompakko edes kestäisi jatkuvaa matkustelua?
Vastaus: Ei kukaan ja ei kenenkään.
Samalla kuitenkin me kaikki ja meidän kaikkien.
Katkera, sitä olen. Vihainen. Ne tulenlieskat mun sisimmässä ovat vasta alkua.
Olen kuitenkin ihmistyyppinä myös sellainen, että aikani murehdittuani päätän pukea sädekehäni takaisin, kaivaa hymyni sieltä karvaperseen syvimmästä onkalosta ja katsoa ajatuksissani lapsiani sanoen heille:
"Vaikeudet on tehty voitettaviksi ja esteet ylitettäviksi. Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa."
Jos sua käsketään tekemään joku asia siksi että olisit askeleen lähempänä unelmiasi, tekisit sen varmasti.
Mun unelmani on jatkaa koulua Elokuussa ja valmistua kokiksi ajallaan.
Joten pyörittelen tätä nikotiini suusuihketta, tuijotan blogiani ja totean itselleni jo vähän hymyillen:
"Just do it!"
Mun ensimmäinen ajatus oli ihan puhtaasti ja selkeällä suomen kielellä
"Et oo vittu tosissas? Että tääkin vielä? Ei vittu voi olla enää todellista..."
Jep. Kylläpä vaan, yhtä todellista kuin se, että joku vetää sua turpaan keskellä kaunista päivää, ilman mitään syytä.
Istun siis terveysaseman edessä, penkillä, ja olen juuri saanut kuulla että ihonalainen infektioni sitoo minut tähän kaupunkiin seuraavat 1,5-2 kuukautta.
Joudun käymään haavahoidossa omalla terveysasemallani joka toinen päivä, lisäksi viikonloppuisin kaupungin sairaalassa.
Ei tässä vielä kaikki.
Tämähän tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että minun suihkukäyntini ovat kellotettuja seuraavat 2kk.
Suihkuun pääsen vain ja ainoastaan haavanhoito aamuina, juuri ennenkuin lähden terveyasemalle.
Luonnollisestikaan en saa uida, saatika saunoa. Hyvästit siis niillekin.
Tämän olisin kestänyt.
Lisää tähän vielä rehellinen seksi kielto sekä suurimpana helvettinä pääni sisällä:
Leikkaus mitä luultavammin siirtyy tämän vuoksi. He eivät leikkaa jos on olemassa pienikin infektioportti.
Kun miettii, että tämä olisi ollut vältettävissä JOS erään sairaalan lääkäri olisi jo silloin Maaliskuussa hoitanut paiseeni kunnolla.
Niinhän ei tietenkään tapahtunut vaan yhä tämä noita-akka kylvää tuhoa elämääni.
Kuten arvata saattaa, asia on sen verran suuriluontoinen etten ehkä päivässä, enkä parissa pysty jäsentelemään kyseistä asiaa.
Kovasti yritin eilen etsiä myös jotain positiivista. Löysinkin jotain.
Eipähän tarvitse miettiä että lähtisi extempore johonkin. Ei myöskään tarvitse enää miettiä jaksaako mennä suihkuun ja jos jaksaa, minä päivänä.
Ja kyllä, nyt koen oikeudekseni syödä kaikessa Jumalan rauhassa herkkuja ja paisua vielä vähän enemmän.
Ei sillä, että kyllä mä tiedostan ettei se kannata. Sairaanhoitaja sanoi kuitenkin että painoni pudotus tulee sitten ajallaan.
Viisaasti sanottu.
Mutta kylläpäs mua vituttaa.
Vituttaa niin etten nukuttua saa. Harmittaa, turhauttaa, vähän ehkä jopa huvittaa.
Kuvitelkaa oikeesti tää kaikki omalle kohdallenne.
Olin tänään meinannut vihdoinkin lähteä mun kummitädin luokse kyläilemään viikoksi. Sitäkin oltiin erittäin tarkkaan mietitty, suunniteltu ja pohdittu.
Ja vitut. Siinä meni sekin. Haaveet paikkakunnan vaihdoksesta EDES viikoksi vilisi ohitseni kuin idän pikajuna, viheltämättä taikka pysähtymättä kohdallani.
Mahtoi ne ohikulkijat ihmetellä kun nuori aikuinen nainen itkee keskellä kirkasta päivää hokien vaan "Voi vitun vittu ja perkeleen helvetti."
Näin aikuisten oikeesti, olen todella väsynyt saamaan enää yhtään lisää huonoja uutisia.
En vaan oikein ymmärrä, missä kulkee se raja ettei yhdelle ihmiselle enää anneta enempää taakkaa ja murhetta kannettavaksi. Vai onko sellaista edes olemassa?
Itse olen ihmistyyppinä sellainen että reagoin stressiin valvomalla.
Kello on siis 03:51 ja pohdin ongelmiani. Herätyskelloni on soimassa kahden tunnin päästä jotta ehdin sinne suihkuun ajoissa.
Pahoittelen jos tämänkertainen postaukseni on hieman sekava sisällöltään.
Yritän jäsennellä ajatuksiani kirjoittamalla joten aihe voi hypätä ninjasta äiti Teresaan yhden lauseen aikana tuhat kertaa.
Olen pohtinut, että olenko mä liian katkera taikka liian negatiivinen persoona tän kaiken paskani keskellä?
Keskitynkö liikaa siihen mikä on huonosti sen sijaan että etsisin tietoisesti enemmän positiivista elämäntilanteestani?
Pitäisikö minun hymyillä enemmän sen kaiken itkun sijaan?
Ehkäpä vastaan itse.
Ei.
En ole liian katkera, en liian negatiivinen enkä keskity liikaa huonosti oleviin asioihin.
Hymyilläkään mun ei tarvitse jos en siihen kykene.
Maailma näyttää mulle just nyt karvaisinta persettään ja mun tekisi mieli lyödä sitä karvakasaa pesäpallomailalla suoraan lihakseen.
Niin ettei sitä karvapersettä näkyisi enää ikinä.
En vaan voi tehdä niin. Mun on aivan pakko hyväksyä tämä muuttunut "arki" ja sen tuomat uudet pakotteet ja haasteet. Menen siis uskollisesti terveysasemalle makoilemaan joka toinen päivä toivoen salaa että leikkaukseni viivästyy luonnollisesti sen verran kuin haavan paranemiseen menee.
Vitut mä edes olisi halunnut uidakaan, saunasta ja seksistä puhumattakaan.
Kuka tarvitsee seksiä kun voi kirjoittaa blogia?
Kenen iho edes kestäisi uintia kun tavoitteena on pudottaa nää valtaisat 19kg?
Kenen lompakko edes kestäisi jatkuvaa matkustelua?
Vastaus: Ei kukaan ja ei kenenkään.
Samalla kuitenkin me kaikki ja meidän kaikkien.
Katkera, sitä olen. Vihainen. Ne tulenlieskat mun sisimmässä ovat vasta alkua.
Olen kuitenkin ihmistyyppinä myös sellainen, että aikani murehdittuani päätän pukea sädekehäni takaisin, kaivaa hymyni sieltä karvaperseen syvimmästä onkalosta ja katsoa ajatuksissani lapsiani sanoen heille:
"Vaikeudet on tehty voitettaviksi ja esteet ylitettäviksi. Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa."
Jos sua käsketään tekemään joku asia siksi että olisit askeleen lähempänä unelmiasi, tekisit sen varmasti.
Mun unelmani on jatkaa koulua Elokuussa ja valmistua kokiksi ajallaan.
Joten pyörittelen tätä nikotiini suusuihketta, tuijotan blogiani ja totean itselleni jo vähän hymyillen:
"Just do it!"
Kommentit
Lähetä kommentti