Päiväni siviilissä
Lähdin Meilahden Kolmiosairaalasta 22.2.2019 kohti arkea, aivokasvain mukanani.
Viikko sairauslomaa ja takaisin kouluun.
Niinhän itse todella kuvittelin.
Voi kun se olisikin mennyt niin. Helpolla olisin päässyt. Toisin kuitenkin kävi.
Isäpuoleni haki minut sairaalalta noin klo 12 josta suuntasimme hoitamaan asioitani.
Fiilis oli korkealla ja odotukset arkeen paluusta vieläkin korkeammalla.
Kävimme apteekissa, syömässä, hoitamassa kauppa-asioitani sekä lataamassa sosiaaliviraston myöntämän viiden kuukauden uinti/sali kortin.
Kävin hakemassa kotoani tykötarvikkeita, tarkoitukseni oli viettää sairauslomaviikko silloisen miesystäväni luona.
Hän oli luvannut minulle "täysihoidon" viikonlopuksi.
Isäpuoleni kyydissä ihmettelin suureen ääneen esimerkiksi liikennettä, ihmismäärää sekä kaupassa katsoin monttu auki sitä niin normaalia ihmisten kävelyä, kuinka he tekivät ostoksiaan kaikessa rauhassa, minun yrittäessä samalla pohtia mistä hyllyltä se basmatiriisi nyt oikein löytyikään.
Olin aivan pallo hukassa, en enää osannut asioida kaupassa, saatika hahmottaa mistä pitäisi hakea mitäkin.
Lisäksi se yhtäkkinen meteli, ennen niin normaali, nykyään niin shokeerava "melusaaste" sai minut ehkä jopa hieman hämilleni.
Oliko maailma todella pysynyt samana sen aikaa kun olin maannut sairaalassa?
Miten kaikki näyttikin niin erilaiselta ja vieraalta?
Sain kuin sainkin silti kaikki ostokseni hoidettua, mutta olin todella uupunut ja väsynyt saapuessani silloisen miesystäväni luokse.
Olin toivonut hänen omatekemää nakkikeittoa, joka olikin jo valmiina saapuessani.
Söin. Neljä lautasellista.
Saunoimme.
Minulla oli todella heikko ja pyörryttävä olo ja huomasin tarvitsevani jotenkin erityisen paljon lepoa.
Ongelmaksi meinasi heti alusta asti muodostua ja illan mittaan muodostuikin silloisen miesystäväni pakottava tarve päästä ostamaan lonkeroa itselleen.
Minä olisin saanut päättää, että olisimme olleet selvinpäin.
Yritin kyllä, mutta en jaksanut katsoa hänen fyysistä levottomuuttaan ja käydä jälleen samaa vääntöä siitä, kuinka inhoan hänen käytöstään humalassa ja kuinka yhä edelleen haluaisin leffaan.
Joten itseni jaksamisen kannalta näin parhaimmaksi antaa periksi ja lähettää hänet kauppaan.
Sieltä hän sitten iloisena palasi, lonkero ja kaljatölkit kolisten.
Yhä edelleen vihaan sitä ääntä, mikä syntyy kun alkoholi tölkki avataan.
Jopa nähdessäni kaupassa alkoholia saan takaumia.
Iltani jatkui vichy pullon kanssa ja saunassa sain vaivoin maistettua kaljaa, joka oli todella kuvottavan makuista.
Kun seurustelet on/off suhteessa alkoholistin kanssa melkein yhdeksän kuukautta, vaikkakin alkoholismi oli esillä vain viikonloppuisin ja hänen loma-aikoinaan, usko pois: Opit vihaamaan alkoholia.
Se tietty tunnne, kun luulet todella ja oikeasti ja aidosti saavasi jonkun ihme "täysihoidon" mutta katsotkin vierestä kun toinen kittaa lonkeroa ja örveltää, pistää miettimään että kunpa en olisi jälleen uskonut tätä kaikkea.
Aamulla lähdin kokeilemaan yksin seikkailua kauppaan.
Halusin testata fyysistä kuntoani.
Kannoin kaupasta maitoa ja vichyä, toisen nukkuessa krapulaa pois.
Halusin myös yrittää aktivoitua ja tein suuren kattilallisen ruokaa.
Tämän jälkeen painelin vähäksi aikaa nukkumaan ja noustessani ylös sängystä näin kuinka ympäristöni alkoi pyöriä.
Tämän huomasi myös krapulainen silloinen miesystäväni joka joutuikin "ottamaan koppia" minusta jotten kaatuisi.
Aamulla olimme käyneet melko kiivaan keskustelun edellisillan sopimuksestamme, että lauantai olisi alkoholi vapaa.
Tästähän hän hieman närkästyi.
Kuitenkin, en pysynyt enää jaloillani ja katsoessani mihin vain suuntaan, silmissäni alkoi sumentua ja näin kaiken kahtena.
Yritin kovasti päästä päivystysapu nunerosta läpi mutta loopulta päädyin itse soittamaan hätäkeskukseen.
Sieltä kerrottiin, että ambulanssi tulisi pian.
Silloinen miesystäväni keräsi tärkeimmät tavarani reppuuni ja saattoi minut lanssin kyytiin.
Saapuessani ensiapuun tiesin, että tämä reissu tulisi jatkumaan pitkään.
Onneksi ensiavussa otetuissa pään TT-kuvissa ei kasvaimen kannalta ollut tapahtunut muutoksia huonompaan.
Outo limaisuus paljastui A-influenssaksi ja yötä vasten minut siirrettiin paikallisen sairaalan neurologian osastolle hoitoon, kosketuseristykseen.
Jo ensiavussa sain ensimmäisen Tamiflu tabletin.
Saavuin yksityishuoneeseeni ja hoitajat olivat vastaanottamassa minua hanskoihin ja suusuojuksiin pukeutuen.
Tuona iltana poltin noin klo 22.00 viimeisen röökini.
Minulle aloitettiin maskilla annettavat avaavat ja hoitavat astmalääkkeet.
Ovi kolahti kiinni, ja jälleen kohtasin karun totuuden:
Olin päätynyt takaisin neurologian osastolle, lähtöpisteeseen, nyt vain huonommassa kunnossa.
Viikko sairauslomaa ja takaisin kouluun.
Niinhän itse todella kuvittelin.
Voi kun se olisikin mennyt niin. Helpolla olisin päässyt. Toisin kuitenkin kävi.
Isäpuoleni haki minut sairaalalta noin klo 12 josta suuntasimme hoitamaan asioitani.
Fiilis oli korkealla ja odotukset arkeen paluusta vieläkin korkeammalla.
Kävimme apteekissa, syömässä, hoitamassa kauppa-asioitani sekä lataamassa sosiaaliviraston myöntämän viiden kuukauden uinti/sali kortin.
Kävin hakemassa kotoani tykötarvikkeita, tarkoitukseni oli viettää sairauslomaviikko silloisen miesystäväni luona.
Hän oli luvannut minulle "täysihoidon" viikonlopuksi.
Isäpuoleni kyydissä ihmettelin suureen ääneen esimerkiksi liikennettä, ihmismäärää sekä kaupassa katsoin monttu auki sitä niin normaalia ihmisten kävelyä, kuinka he tekivät ostoksiaan kaikessa rauhassa, minun yrittäessä samalla pohtia mistä hyllyltä se basmatiriisi nyt oikein löytyikään.
Olin aivan pallo hukassa, en enää osannut asioida kaupassa, saatika hahmottaa mistä pitäisi hakea mitäkin.
Lisäksi se yhtäkkinen meteli, ennen niin normaali, nykyään niin shokeerava "melusaaste" sai minut ehkä jopa hieman hämilleni.
Oliko maailma todella pysynyt samana sen aikaa kun olin maannut sairaalassa?
Miten kaikki näyttikin niin erilaiselta ja vieraalta?
Sain kuin sainkin silti kaikki ostokseni hoidettua, mutta olin todella uupunut ja väsynyt saapuessani silloisen miesystäväni luokse.
Olin toivonut hänen omatekemää nakkikeittoa, joka olikin jo valmiina saapuessani.
Söin. Neljä lautasellista.
Saunoimme.
Minulla oli todella heikko ja pyörryttävä olo ja huomasin tarvitsevani jotenkin erityisen paljon lepoa.
Ongelmaksi meinasi heti alusta asti muodostua ja illan mittaan muodostuikin silloisen miesystäväni pakottava tarve päästä ostamaan lonkeroa itselleen.
Minä olisin saanut päättää, että olisimme olleet selvinpäin.
Yritin kyllä, mutta en jaksanut katsoa hänen fyysistä levottomuuttaan ja käydä jälleen samaa vääntöä siitä, kuinka inhoan hänen käytöstään humalassa ja kuinka yhä edelleen haluaisin leffaan.
Joten itseni jaksamisen kannalta näin parhaimmaksi antaa periksi ja lähettää hänet kauppaan.
Sieltä hän sitten iloisena palasi, lonkero ja kaljatölkit kolisten.
Yhä edelleen vihaan sitä ääntä, mikä syntyy kun alkoholi tölkki avataan.
Jopa nähdessäni kaupassa alkoholia saan takaumia.
Iltani jatkui vichy pullon kanssa ja saunassa sain vaivoin maistettua kaljaa, joka oli todella kuvottavan makuista.
Kun seurustelet on/off suhteessa alkoholistin kanssa melkein yhdeksän kuukautta, vaikkakin alkoholismi oli esillä vain viikonloppuisin ja hänen loma-aikoinaan, usko pois: Opit vihaamaan alkoholia.
Se tietty tunnne, kun luulet todella ja oikeasti ja aidosti saavasi jonkun ihme "täysihoidon" mutta katsotkin vierestä kun toinen kittaa lonkeroa ja örveltää, pistää miettimään että kunpa en olisi jälleen uskonut tätä kaikkea.
Aamulla lähdin kokeilemaan yksin seikkailua kauppaan.
Halusin testata fyysistä kuntoani.
Kannoin kaupasta maitoa ja vichyä, toisen nukkuessa krapulaa pois.
Halusin myös yrittää aktivoitua ja tein suuren kattilallisen ruokaa.
Tämän jälkeen painelin vähäksi aikaa nukkumaan ja noustessani ylös sängystä näin kuinka ympäristöni alkoi pyöriä.
Tämän huomasi myös krapulainen silloinen miesystäväni joka joutuikin "ottamaan koppia" minusta jotten kaatuisi.
Aamulla olimme käyneet melko kiivaan keskustelun edellisillan sopimuksestamme, että lauantai olisi alkoholi vapaa.
Tästähän hän hieman närkästyi.
Kuitenkin, en pysynyt enää jaloillani ja katsoessani mihin vain suuntaan, silmissäni alkoi sumentua ja näin kaiken kahtena.
Yritin kovasti päästä päivystysapu nunerosta läpi mutta loopulta päädyin itse soittamaan hätäkeskukseen.
Sieltä kerrottiin, että ambulanssi tulisi pian.
Silloinen miesystäväni keräsi tärkeimmät tavarani reppuuni ja saattoi minut lanssin kyytiin.
Saapuessani ensiapuun tiesin, että tämä reissu tulisi jatkumaan pitkään.
Onneksi ensiavussa otetuissa pään TT-kuvissa ei kasvaimen kannalta ollut tapahtunut muutoksia huonompaan.
Outo limaisuus paljastui A-influenssaksi ja yötä vasten minut siirrettiin paikallisen sairaalan neurologian osastolle hoitoon, kosketuseristykseen.
Jo ensiavussa sain ensimmäisen Tamiflu tabletin.
Saavuin yksityishuoneeseeni ja hoitajat olivat vastaanottamassa minua hanskoihin ja suusuojuksiin pukeutuen.
Tuona iltana poltin noin klo 22.00 viimeisen röökini.
Minulle aloitettiin maskilla annettavat avaavat ja hoitavat astmalääkkeet.
Ovi kolahti kiinni, ja jälleen kohtasin karun totuuden:
Olin päätynyt takaisin neurologian osastolle, lähtöpisteeseen, nyt vain huonommassa kunnossa.
Kommentit
Lähetä kommentti