Leikkaus.
Saavuin leikkausta edeltävänä iltana äitini ja isäpuoleni luokse, Sairaala kassi valmiiksi pakattuna. Olin kirjoittanut varmuuden vuoksi lapsilleni jäähyväiset kirjeen jonka sijaisäiti lukisi jos kuolisinkin leikkauspöydälle.
Kela taksi kuljetti äitini ja minut Töölön sairaalalle. Kellon lyödessä vaille seitsemän aamulla astuin ovista sisään, epävarmana elämäni jatkosta.
Ensin tieni vei sovittuihin verikokeisiin, jossa selvitettiin veriryhmäni mahdollista verensiirto tarvetta varten.
Kävelin luottavaisin mielin kohti tuttua monitoimipoliklinikkaa. Ilmoittauduin luukulle ja sitten alkoi odottaminen.
Soitin myös biologiselle isälleni mutta hän oli menossa töihin eikä ehtinyt tai halunnut jutella. Onneksi silti kuulin hänen äänensä.
Siihen aikaan minulla oli oma whatsapp ryhmä johon ahkerasti kirjoittelin tuntemuksiani.
Tuntui hyvältä että sain purkaa tuntojani ennen suurta ja toisaalta myös pelottavaa hetkeäni.
Olin edellisinä viikkoina laittanut Ari Koposelle (Brother Christmas) viestiä jossa toivoin hänen tulevan katsomaan minua ennen leikkausta. Jotenkin se ensikohtaaminen hänen kanssaan kotonani oli niin voimaannuttava että ajattelin Arin läsnäolon rauhoittavan pelkoani.
Minua jännitti, äitiäni jännitti ja ilmassa leijui odottava tunnelma. Muistan elävästi kuinka hoitaja antoi leikkaus vaatteet minulle ja auttoi tukisukat jalkaan. Ne oli sellaiset valkoiset joista varpaani pilkistivät ulos.
Olin saanut odotetun viestin paria päivää aiemmin jossa Ari kertoi pääsevänsä sairaalalle tsemppaamaan minua.
Olin oikeasti todella otettu, että mies joka työskentelee eduskunnassa, tekee hyväntekeväisyys työtä sekä huolehtii perheestänsä järjestää kaiken keskellä aikaa minulle.
Nähdessäni AK:n kävelevän monitoimipoliklinikalle sydämeni täytti kiitollisuus ja syvä ilo. Juttelin hänen kanssaan jonkun tovin ja kerroin ajatuksiani koskien tulevaa leikkausta. Minusta tuntui samaan aikaan toiveikkaalta ja toisaalta myös erittäin haikealta. Mielessäni pyöri monia kysymyksiä. Onneksi Arin silmistä paistoi se valtaisa myötunto kuin hänen käydessään tapaamassa minua ekan kerran.
Julkaisen yhteiskuvamme Arin luvalla. Itseasiassa olen todella iloinen että saan pitää ystävänäni hänen kaltaistaan sydämellistä ihmistä. Joitakin ihmisiä vain kunnioittaa jo ennenkuin heidät on kasvotusten tavannut. Tässä yksi sellainen.
AK on ollut paljon tukenani myös leikkauksen jälkeen.
Suurena tukenani oli oma rakas äitini, joka on tukenut minua alusta loppuun asti kipuillessani kasvaimen kanssa. Äitini oli pakannut mukaansa valtaisan kassillisen eväitä ja avasi termarin jo vajaa 20 minuuttia saapumisemme jälkeen. Minua nauratti aivan kauheasti kun hän oli laittanut kurkkua siivuiksi ja kaatanut vahingossa valtaisan määrän Luostari maustetta sekaan...
Käytin aikaa vaeltelemalla paikasta toiseen, eli ravasin petipaikan, wc:n sekä odotustilaan välä aivan hermostuneena.
Aika meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja pian olikin esilääkkeen aika. Halasimme äitini kanssa ja sairaanhoitaja lähti viemään minua pyörätuolilla leikkaussalia kohti.
Saavuttuamme leikkaussaliin olin hämmästynyt kuinka kylmä siellä oli. Puhumattakaan siitä tuskallisesta olosta kun anestesialääkäri ei saanut heti kanyyli paikoilleen. Se oli pakko laittaa lopuksi jalkaani koska muuten minua ei olisi voinut nukuttaa. Siinä vaiheessa itkin ensimmäistä kertaa täysin paniikinomaisesti.
Kyselin kovasti milloin Mika Niemelä tulisi ja minulle kerrottiin etten ehtisi näkemään häntä, - hän saapuisi vasta kun olisin jo unten mailla.
Muistan hetken juuri ennen nukutusta:
Itkin sitä kanyylin laittoa ja leikkaussali tuntui pahalta paikalta sillä hetkellä. Mietin mielessäni miten voisin vielä paeta.
Jouduinhan kuitenkin itse kiipeämään leikkauspöydälle luottaen siihen että heräisin.
Itkiessäni minulta taisi anestesialääkäri kysyä mikä minut saa onnelliseksi. Kerroin että lapseni ja sain kehoituksen ajatella heitä.
Yritin ajatella parhaani mukaan lapsiani hymyilemässä minulle.
"Kohta sinä olet untenmailla" kuulin ennenkuin kaikki olikin pimeää....
Olin hereillä, ihmeelliseltä näyttävässä huoneessa. Minut vietiin leikkaussalista tehovalvonta osastolle joka toimi myös heräämönä. Kuva on otettu leikkauksen jälkeen neurokirurgian vuodeosastolla jonne pääsin seuraavana päivänä.
Minulle on jälkikäteen kerrottu että olin joka välissä soittamassa läheisilleni, olin hokenut jopa aamuyöllä "Antakaa puhelin, mun pitää saada soittaa yks puhelu."
Kipulääkettä meni todella runsaasti, - omistan hämärät muistikuvat kysymyksistä "Onko kipuja? Mikä numero 1-10 kipu on?"
Vastatessani useimmiten 7 tai 8 minulle annettiin ilmeisesti Oxynormia suonensisäisesti.
Kävipä äitini ja isäpuolenikin tehovalvonta osastolla melkein heti kun olin herännyt.
Olin kysynyt isäpuoleltani jotain hänen autonsa katsastuksesta.
Luonnollisestikin olin erittäin iloinen selvitessäni hengissä operaatiosta.
Neurokirurgi Mika Niemelä tuli tervehtimään minua heräämöön ja kertoi minun tehneen oikean valinnan kun olin valinnut leikkauksen. Hän kertoi, että Meningeooma oli ollut sellainen joka olisi vain ajan myötä kasvanut yhä enemmän ja enemmän.
Kiitin Mika Niemelää monesti leikkauksen jälkeisinä päivinä.
Päähäni tuli iso arpi sekä 21 niittiä ja voin kertoa että se teki kipeää todella pitkään.
Kutsun tuota taisteluarvekseni. Se kertoo eletystä ja koetusta elämästäni, enkä häpeä arpeani.
Pääsin kotiin seuraavan viikon maanantaina tai tiistaina enkä osannut kuvitellakaan miten minulla olisi vielä monia haasteita edessä....
Kela taksi kuljetti äitini ja minut Töölön sairaalalle. Kellon lyödessä vaille seitsemän aamulla astuin ovista sisään, epävarmana elämäni jatkosta.
Ensin tieni vei sovittuihin verikokeisiin, jossa selvitettiin veriryhmäni mahdollista verensiirto tarvetta varten.
Kävelin luottavaisin mielin kohti tuttua monitoimipoliklinikkaa. Ilmoittauduin luukulle ja sitten alkoi odottaminen.
Soitin myös biologiselle isälleni mutta hän oli menossa töihin eikä ehtinyt tai halunnut jutella. Onneksi silti kuulin hänen äänensä.
Siihen aikaan minulla oli oma whatsapp ryhmä johon ahkerasti kirjoittelin tuntemuksiani.
Tuntui hyvältä että sain purkaa tuntojani ennen suurta ja toisaalta myös pelottavaa hetkeäni.
Olin edellisinä viikkoina laittanut Ari Koposelle (Brother Christmas) viestiä jossa toivoin hänen tulevan katsomaan minua ennen leikkausta. Jotenkin se ensikohtaaminen hänen kanssaan kotonani oli niin voimaannuttava että ajattelin Arin läsnäolon rauhoittavan pelkoani.
Minua jännitti, äitiäni jännitti ja ilmassa leijui odottava tunnelma. Muistan elävästi kuinka hoitaja antoi leikkaus vaatteet minulle ja auttoi tukisukat jalkaan. Ne oli sellaiset valkoiset joista varpaani pilkistivät ulos.
Olin saanut odotetun viestin paria päivää aiemmin jossa Ari kertoi pääsevänsä sairaalalle tsemppaamaan minua.
Olin oikeasti todella otettu, että mies joka työskentelee eduskunnassa, tekee hyväntekeväisyys työtä sekä huolehtii perheestänsä järjestää kaiken keskellä aikaa minulle.
Julkaisen yhteiskuvamme Arin luvalla. Itseasiassa olen todella iloinen että saan pitää ystävänäni hänen kaltaistaan sydämellistä ihmistä. Joitakin ihmisiä vain kunnioittaa jo ennenkuin heidät on kasvotusten tavannut. Tässä yksi sellainen.
AK on ollut paljon tukenani myös leikkauksen jälkeen.
Suurena tukenani oli oma rakas äitini, joka on tukenut minua alusta loppuun asti kipuillessani kasvaimen kanssa. Äitini oli pakannut mukaansa valtaisan kassillisen eväitä ja avasi termarin jo vajaa 20 minuuttia saapumisemme jälkeen. Minua nauratti aivan kauheasti kun hän oli laittanut kurkkua siivuiksi ja kaatanut vahingossa valtaisan määrän Luostari maustetta sekaan...
Käytin aikaa vaeltelemalla paikasta toiseen, eli ravasin petipaikan, wc:n sekä odotustilaan välä aivan hermostuneena.
Aika meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja pian olikin esilääkkeen aika. Halasimme äitini kanssa ja sairaanhoitaja lähti viemään minua pyörätuolilla leikkaussalia kohti.
Saavuttuamme leikkaussaliin olin hämmästynyt kuinka kylmä siellä oli. Puhumattakaan siitä tuskallisesta olosta kun anestesialääkäri ei saanut heti kanyyli paikoilleen. Se oli pakko laittaa lopuksi jalkaani koska muuten minua ei olisi voinut nukuttaa. Siinä vaiheessa itkin ensimmäistä kertaa täysin paniikinomaisesti.
Kyselin kovasti milloin Mika Niemelä tulisi ja minulle kerrottiin etten ehtisi näkemään häntä, - hän saapuisi vasta kun olisin jo unten mailla.
Muistan hetken juuri ennen nukutusta:
Itkin sitä kanyylin laittoa ja leikkaussali tuntui pahalta paikalta sillä hetkellä. Mietin mielessäni miten voisin vielä paeta.
Jouduinhan kuitenkin itse kiipeämään leikkauspöydälle luottaen siihen että heräisin.
Itkiessäni minulta taisi anestesialääkäri kysyä mikä minut saa onnelliseksi. Kerroin että lapseni ja sain kehoituksen ajatella heitä.
Yritin ajatella parhaani mukaan lapsiani hymyilemässä minulle.
"Kohta sinä olet untenmailla" kuulin ennenkuin kaikki olikin pimeää....
Olin hereillä, ihmeelliseltä näyttävässä huoneessa. Minut vietiin leikkaussalista tehovalvonta osastolle joka toimi myös heräämönä. Kuva on otettu leikkauksen jälkeen neurokirurgian vuodeosastolla jonne pääsin seuraavana päivänä.
Minulle on jälkikäteen kerrottu että olin joka välissä soittamassa läheisilleni, olin hokenut jopa aamuyöllä "Antakaa puhelin, mun pitää saada soittaa yks puhelu."
Kipulääkettä meni todella runsaasti, - omistan hämärät muistikuvat kysymyksistä "Onko kipuja? Mikä numero 1-10 kipu on?"
Vastatessani useimmiten 7 tai 8 minulle annettiin ilmeisesti Oxynormia suonensisäisesti.
Kävipä äitini ja isäpuolenikin tehovalvonta osastolla melkein heti kun olin herännyt.
Olin kysynyt isäpuoleltani jotain hänen autonsa katsastuksesta.
Luonnollisestikin olin erittäin iloinen selvitessäni hengissä operaatiosta.
Neurokirurgi Mika Niemelä tuli tervehtimään minua heräämöön ja kertoi minun tehneen oikean valinnan kun olin valinnut leikkauksen. Hän kertoi, että Meningeooma oli ollut sellainen joka olisi vain ajan myötä kasvanut yhä enemmän ja enemmän.
Kiitin Mika Niemelää monesti leikkauksen jälkeisinä päivinä.
Kutsun tuota taisteluarvekseni. Se kertoo eletystä ja koetusta elämästäni, enkä häpeä arpeani.
Pääsin kotiin seuraavan viikon maanantaina tai tiistaina enkä osannut kuvitellakaan miten minulla olisi vielä monia haasteita edessä....
Kommentit
Lähetä kommentti