Itkemättömät itkut
Olen viime aikoina ollut todella passiivinen blogini suhteen.
Olen joutunut miettimään elämääni todella syvällisellä tasolla.
Elämääni ja ihmissuhteitani. Terveyttäni sekä voimavarojani.
Voin kertoa, että mitä lähemmäs annettu leikkausaika tulee, sitä epäilevämmäksi käyn sinne pääsyn suhteen.
Minulla oli useamman viikon haavahoito ja se otti todella koville monellakin tapaa.
Kaikki lähti yhdestä pienestä nuppineulan kokoisesta paiseesta, jonka huomasin Maaliskuussa ollessani yhdessä kuntoutussairaalassa. Mainitsin sen osaston lääkärille asiasta, joka määräsi siihen vain Fucidin voidetta, ihoni muuttui lilaksi jpten lopetin voiteen käytön.
Huhtikuun lopulla huomasin paiseen kasvaneen salakavalasti aivan järkyttävän suureksi ja lopulta se puhkesi. Lopulta se avattiin kunnolla terveysasemalla ja sain viikon antibioottikuurin, sekä tiedon että tulisin käymään haavahoidossa joka päivä useamman viikon ajan.
"Et ole helvetti tosissasi?!" Oli ensimmäinen lauseeni kun tästä kuulin.
Jo silloin oli musertunut olo, mutta kunpa olisin tiennyt ettei se suinkaan ole viimeinen taisteluni ennen leikkausta.
No, viikon antibioottikuuria seurasi toinen samanlainen. Haavahoito loppui eilen.
Ja sopivasti eilen sieltä suoraan äitini vei minut ensiapuun järkyttävän, noin 48h jatkuneen päänsäryn vuoksi.
Sekin saatiin suonensisäisillä lääkkeillä hoidettua.
Nyt elimistöni on vallannut tulehdustila.
Kyllä.
Ja kuten kaikki tiedämme, ihmistä ei oteta leikkaukseen, ellei hän ole sillä hetkellä täysin terve.
Ja minä en ole.
Kyse ei ole kait mistään vakavasta.
Minulta on otettu kaksi virtsanäytettä, joista toisen tulos on sekafloora (useita eri bakteereita virtsassa), joten sitä ei hoideta antibiootilla koska ei tiedetä mikä siihen tehoaa.
Toisen tulosta ei ole jatkoviljelty, joten vastauksena on pelkkä positiivinen bakteeri.
Tulehdusarvot olivat eilen 30, tänään niitä ei edes vaivauduttu ensiavussa mittaamaan.
Olen lämpöillyt jo useamman päivän 37,5.
Ja voin sanoa että vaikka joillekin se on "vain pientä lämpöä", niin minulle se vastaa kuumetta.
Normaali kropan lämpöni kun on alle 36.
Eikä tässä vielä kaikki.
Minulle tarjottiin noin kaksi viikkoa sitten leikkausaikaa, oli tullut peruutusaika.
Olisin siis ollut leikkauksessa jo 15pvä ellei se lääkäri Maaliskuussa olisi tehnyt hoitovirhettä.
Tästä kumpuaa otsikkoni
"itkemättömät itkut".
Niitä kun on niin valtaisasti. En ole oikein uskaltanut itkeä juuri laisinkaan, kun tiedän että matkani kasvaimen suhteen on niin pahasti kesken. En voi antaa tunteilleni valtaa, muuten saattaisi käydä niin etten enää pystyisi tsemppaamaan itseäni ja pitämään päämäärääni näkyvissä.
Saattaisin vain hajota kaiken sen tuskan alle, ja siihen minulla ei nyt ole varaa.
Minun on aivan pakko jaksaa taistella, vaikka haluaisin vain käpertyä piiloon ja huutaa vastoinkäymisille "Menkää pois!"
Sen sijaan avaan niille oven ja kuljen matkaani haasteiden kera.
Minulla on kuitenkin edelleen olemassa se mahdollisuus että kroppani on terve leikkauspäivänä. Kunhan jaksan juosta lääkärissä kerta toisensa jälkeen vaatimassa asianmukaista hoitoa sekä pitää itsestäni muuten huolta.
Ja minä jaksan. Minä teen sen mikä pitää,- hoidatan terveyttäni, pidän itsestäni huolta ja nautin niistä hetkistä kun minuun ei koske.
Jos Luoja suo, minut leikataan 27.6. ja se jännittää. Läheiseni ovat onneksi luvanneet tulla mukaani ja olla sairaalassa leikkauksen ajan.
Päämääränä onnistunut leikkaus, onnistunut toipuminen sekä kouluunpaluu 12.8.
Sitä ennen on kuitenkin vielä pitkä matka kuljettavanani, kun jokainen uusi tulehdus, taikka uusi haava ovat sellaisia jotka estävät leikkauksen ellei niitä saada ajoissa hoidettua.
Joten ei auta riemuita vielä.
Itkemättömät itkut saavat toistaiseksi siis odottaa,- itken ne varmaan sitten kerralla pois.
Nyt on pakko pysyä vahvana, pakko jaksaa.
Olen joutunut miettimään elämääni todella syvällisellä tasolla.
Elämääni ja ihmissuhteitani. Terveyttäni sekä voimavarojani.
Voin kertoa, että mitä lähemmäs annettu leikkausaika tulee, sitä epäilevämmäksi käyn sinne pääsyn suhteen.
Minulla oli useamman viikon haavahoito ja se otti todella koville monellakin tapaa.
Kaikki lähti yhdestä pienestä nuppineulan kokoisesta paiseesta, jonka huomasin Maaliskuussa ollessani yhdessä kuntoutussairaalassa. Mainitsin sen osaston lääkärille asiasta, joka määräsi siihen vain Fucidin voidetta, ihoni muuttui lilaksi jpten lopetin voiteen käytön.
Huhtikuun lopulla huomasin paiseen kasvaneen salakavalasti aivan järkyttävän suureksi ja lopulta se puhkesi. Lopulta se avattiin kunnolla terveysasemalla ja sain viikon antibioottikuurin, sekä tiedon että tulisin käymään haavahoidossa joka päivä useamman viikon ajan.
"Et ole helvetti tosissasi?!" Oli ensimmäinen lauseeni kun tästä kuulin.
Jo silloin oli musertunut olo, mutta kunpa olisin tiennyt ettei se suinkaan ole viimeinen taisteluni ennen leikkausta.
No, viikon antibioottikuuria seurasi toinen samanlainen. Haavahoito loppui eilen.
Ja sopivasti eilen sieltä suoraan äitini vei minut ensiapuun järkyttävän, noin 48h jatkuneen päänsäryn vuoksi.
Sekin saatiin suonensisäisillä lääkkeillä hoidettua.
Nyt elimistöni on vallannut tulehdustila.
Kyllä.
Ja kuten kaikki tiedämme, ihmistä ei oteta leikkaukseen, ellei hän ole sillä hetkellä täysin terve.
Ja minä en ole.
Kyse ei ole kait mistään vakavasta.
Minulta on otettu kaksi virtsanäytettä, joista toisen tulos on sekafloora (useita eri bakteereita virtsassa), joten sitä ei hoideta antibiootilla koska ei tiedetä mikä siihen tehoaa.
Toisen tulosta ei ole jatkoviljelty, joten vastauksena on pelkkä positiivinen bakteeri.
Tulehdusarvot olivat eilen 30, tänään niitä ei edes vaivauduttu ensiavussa mittaamaan.
Olen lämpöillyt jo useamman päivän 37,5.
Ja voin sanoa että vaikka joillekin se on "vain pientä lämpöä", niin minulle se vastaa kuumetta.
Normaali kropan lämpöni kun on alle 36.
Eikä tässä vielä kaikki.
Minulle tarjottiin noin kaksi viikkoa sitten leikkausaikaa, oli tullut peruutusaika.
Olisin siis ollut leikkauksessa jo 15pvä ellei se lääkäri Maaliskuussa olisi tehnyt hoitovirhettä.
Tästä kumpuaa otsikkoni
"itkemättömät itkut".
Niitä kun on niin valtaisasti. En ole oikein uskaltanut itkeä juuri laisinkaan, kun tiedän että matkani kasvaimen suhteen on niin pahasti kesken. En voi antaa tunteilleni valtaa, muuten saattaisi käydä niin etten enää pystyisi tsemppaamaan itseäni ja pitämään päämäärääni näkyvissä.
Saattaisin vain hajota kaiken sen tuskan alle, ja siihen minulla ei nyt ole varaa.
Minun on aivan pakko jaksaa taistella, vaikka haluaisin vain käpertyä piiloon ja huutaa vastoinkäymisille "Menkää pois!"
Sen sijaan avaan niille oven ja kuljen matkaani haasteiden kera.
Minulla on kuitenkin edelleen olemassa se mahdollisuus että kroppani on terve leikkauspäivänä. Kunhan jaksan juosta lääkärissä kerta toisensa jälkeen vaatimassa asianmukaista hoitoa sekä pitää itsestäni muuten huolta.
Ja minä jaksan. Minä teen sen mikä pitää,- hoidatan terveyttäni, pidän itsestäni huolta ja nautin niistä hetkistä kun minuun ei koske.
Jos Luoja suo, minut leikataan 27.6. ja se jännittää. Läheiseni ovat onneksi luvanneet tulla mukaani ja olla sairaalassa leikkauksen ajan.
Päämääränä onnistunut leikkaus, onnistunut toipuminen sekä kouluunpaluu 12.8.
Sitä ennen on kuitenkin vielä pitkä matka kuljettavanani, kun jokainen uusi tulehdus, taikka uusi haava ovat sellaisia jotka estävät leikkauksen ellei niitä saada ajoissa hoidettua.
Joten ei auta riemuita vielä.
Itkemättömät itkut saavat toistaiseksi siis odottaa,- itken ne varmaan sitten kerralla pois.
Nyt on pakko pysyä vahvana, pakko jaksaa.
Kommentit
Lähetä kommentti