Meningeooman matkassa

Romahdan henkisesti kuultuani juuri lisää huonoja uutisia. Mun ensimmäinen ajatus oli ihan puhtaasti ja selkeällä suomen kielellä "Et oo vittu tosissas? Että tääkin vielä? Ei vittu voi olla enää todellista..." Jep. Kylläpä vaan, yhtä todellista kuin se, että joku vetää sua turpaan keskellä kaunista päivää, ilman mitään syytä. Istun siis terveysaseman edessä, penkillä, ja olen juuri saanut kuulla että ihonalainen infektioni sitoo minut tähän kaupunkiin seuraavat 1,5-2 kuukautta. Joudun käymään haavahoidossa omalla terveysasemallani joka toinen päivä, lisäksi viikonloppuisin kaupungin sairaalassa.  Ei tässä vielä kaikki. Tämähän tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että minun suihkukäyntini ovat kellotettuja seuraavat 2kk.  Suihkuun pääsen vain ja ainoastaan haavanhoito aamuina, juuri ennenkuin lähden terveyasemalle. Luonnollisestikaan en saa uida, saatika saunoa. Hyvästit siis niillekin. Tämän olisin kestänyt.  Lisää tähän vielä rehellinen seksi kielto...

Katseeni kääntyy vanhaan puhelimeeni, jonka olen juuri löytänyt etsiessäni jotain aivan muuta. Mielenkiintoni herää, olihan puhelin minulla mukana Portugalissa joulukuun aikoihin. Siitä hävisi siellä ollessa sim kortin kotelo ja siihen jäi sen puhelimen käyttö. Avaan puhelimen selatakseni ensimmäiseksi kaikki kuvat. Sitten vuorossa ovat yvteystiedot. ... Hengitykseni melkein pysähtyy ... Siinä se on. Näytöllä lukee hänen nimensä. Selkeästi ja suomeksi. Tunnen kuinka sydämeni muljahtaa, ja tuijotan vain yhteystietoon liitettyä kuvaa hänestä.  Nopeasti kasaan itseni ja hajonneet ajatukseni, todeten itselleni että antaa olla vain, en minä häntä enää tahdo elämääni. Suljen siis puhelimen lopulta aivan yhtä nopeasti, kuin mitä avasinkin. Jatkan etsimistä, enkä löydä etsimääni asiaa mistään. Noin viikkoa, ehkä puoltatoista myöhemmin herään eräänä aamuna, selkeästi kevättä rinnuksissani, jokin outo tunne sisimmässäni.  Saan ikäänkuin jonkinlaisen ahaa-e...

Minä pelkään. Vapisen sisäisesti kuin myrskytuulen runtelema koivu. En kestä sitä sisäistä pelkoa ja väkisin esiin tunkevaa ajatusta tulevasta leikkauksesta. Faktahan on se, että leikkaus on tulossa vaikka en sitä suostuisi juuri ajattelemaan. Ja kyllä. Itsekin toivon sen päivän koittavan pian, kun pääsen tästä kasvaimesta eroon. Tahdon pian kirjoittaa että kasvain on poistettu. Vielä parempi, jos voisin samaan postaukseen kirjoittaa, kuinka patologi on vahvistanut kasvaimen täydellisen hyvänlaatuiseksi. Pelko. Se jäytää minua sekä sisältä, että jollain tapaa ulkoakin. Pelko leikkauksen onnistumisesta taikka sen mahdollisista komplikaatioista. Leikkauksessa poistetaan päästäni yksi luu, jotta kasvaimeen päästään "käsiksi". Siinä tulee ensimmäinen haaste leikkauksen lopussa. Luu pitää saada takaisin paikoilleen. On olemassa muitakin riskejä. Prosentuaalisesti ne on minulle lueteltu. Yksi isoin on vasemman silmän näkökentän pysyvä rajoittuminen ...

  Mun on ollut alusta asti "helppo" valita, miten suhtaudun aivokammiossani lilluvaan vip- vieraaseen. Yritän löytää jokaisesta asiasta edes jotain positiivista. Mulla kun on se surullisen kuuluisa otsa leimassa, joka on näkymätön teille, mutta näkyvä lääkäreille, jotka pääsee omakantani ihmeelliseen maailmaan.  Olen entinen mielenterveys potilas. Painosanalla E.N.T.I.N.E.N.   Ja kyllä. Psyykettäni, sitä on toden totta spekuloitu ja analysoitu jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta aina Atlantin valtamerestä lähtien, aina Pohjoisen kylmyyteen päättyen. Ai että mua kyllästyttää. Miksi he ei kuuntele kun sanon osaavani pyytää psyykkistä tukea jos koen sitä ihan OIKEASTI tarvitsevani? Osaan, minä todellakin kykenen myöntämään itselleni jos en selviä psyykkeeni kanssa yksin tai läheisteni avulla.   Kasvain on herättänyt mun sisimmässä vaikka minkälaisia tunteita ja ajatuksia. Olen joutunut pakon edestä käymään löytöretkellä sisimmässäni ja tutkimusmatkan aja...

Herään oven kolahdukseen tai johonkin ja henkeäni ahdistaa.  Painan hoitaja kutsua ja näen, kuinka kaksi hoitajaa pukevat suojavaatetusta päälleen. Tautinen. Tarttuva. Oloni on kuin spitaalisella.  En oikein itsekään vielä sisäistä mitä oikein on tapahtunut. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei todellakaan. A-influenssa. Mikä se edes on...? Joku helkkarin paha muoto normi flunssasta, näin taisin ajatella ensiavussa kun minulle kerrotiin testituloksesta. Tulen kuulema viettämään kosketuseristyksessä ainakin seuraavat neljä päivää. Minuun saa koskea, kunhan jokaisella on kertakäyttöiset muovihanskat sekä maski. Suonensisäisesti lääkettä, sekä mahdollisesti myös antibioottia. Näin taidettiin ensin ajatella. Rehellisesti sanottuna en muista enää kirjoitushetkellä paljoakaan ajastani siinä huoneessa.  Muistan vain sen järkyttävän tukalan olon jonka omasin joka ainoa päivä. Tuntui, ettei se kauhea tuskatila kehossani lopu koskaan. Menetin kaiken päälle pu...